Onnellisuus työpaikalla rakentuu monesta osa-alueesta, joista yksi tärkeimmistä on yhteispeli kollegoiden kanssa. Siksi olisi mielestäni kaikkien tärkeää aina silloin tällöin miettiä, miten voisi itse olla vielä parempi kollega.
Kuinka monta kertaa (rehellisesti) olet aloittanut lauseen jollekulle: ”sä aina” tai ”sä et ikinä”? Oletko koskaan miettinyt näiden pienten, viattomien sanojen seurauksia tai sitä, että suurella todennäköisyydellä ne jopa pienentävät mahdollisuuksiasi saavuttaa haluamasi lopputuloksen?
Luettuani aihetta syvällisesti syynäävän, Marshall B. Rosenbergin kirjan Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus – nonviolent communication (NVC) tuntuu, että ymmärrän muita ihmisiä taas himpun verran paremmin.
Jokaisen mielestähän se oma tapa tehdä asioita on paras ja oikea, ja välillä on vaikea asettua toisen asemaan. Miksi kollega ei koskaan sano mielipiteitään palaverissa, tai miksi se yksi hölöttää ihan koko ajan? Miksi toinen aina ampuu alas kaikki hyvät ideat? Liisakaan ei koskaan tee aloitetta missään ja aina saa itse olla tekemässä.
Jokaisella meistä vaikuttaa vuorovaikutuksemme ja tekojemme taustalla jokin tarve, joka taas pohjautuu omiin arvoihimme. Ristiriitatilanteissa on erityisen tärkeää keskittyä siihen, mikä tarve kunkin henkilön käytöksen takana piilee. Palaverissa hiljaa nököttävän kollegan olemuksen taustalla voi olla tarve siitä, että häntä arvostetaan. Arvostuksen saamista varten hän haluaa mahdollisesti kerätä ensin tarpeeksi tietoa itselleen, jotta on valmis esittämään oman näkemyksensä muille. Hänellä saattaa olla taustallaan kokemus siitä, miten liian nopeasti mielipiteensä sanomalla hän on sanonut jotakin typerää ja menettänyt arvostuksen tunteen. Arvostuksen tarpeen taustalla vaikuttavat kollegan arvot, kuten esimerkiksi hyväksyntä.
Mikä tarve oman käytöksesi taustalla vaikuttaa, jos ärsyynnyt kollegan toimintatavoista? Ehkäpä omiin arvoihisi ei kuulu niin vahvasti hyväksyntä, vaan vaikkapa avoimuus ja oma-aloitteisuus. Tällöin toisen käytöstapoja voi olla vaikea ymmärtää.
Toinen esimerkki: istuin eräs päivä ratikassa ikäihmisille ja raskaana oleville tarkoitetulle paikalle. Ajattelin, että ratikan ollessa lähes tyhjä ei olisi niin väliä, mihin juuri sinä hetkenä istahdan. Hetken päästä viereeni istui mielenosoituksellisesti vanhempi naishenkilö. Mielenosoituksella tarkoitan sitä, miten hän liimautui täysin kiinni minuun, vaikka olisi voinut valita minkä tahansa muista tyhjistä paikoista. Poistuessaan hän osoitti kuvaketta istumapaikkani yläpuolella ja tiuskaisi: ”oikein hyvää loppuraskausaikaa vaan sullekin!”.
Onnekseni olin juuri lukenut yllä mainitun kirjan, joten sen sijaan, että olisin ärsyyntynyt, rupesin miettimään, mikä tarve rouvan kiukkuisten sanojen taustalla ei ole täyttynyt. NVC:n periaatteita noudattaen olisin voinut kysyä: ”oletko ärtynyt, koska huomaat, että tätä paikkaa todella tarvitsevat laiminlyödään, kun paikalla istuu sellaisia, jotka voisivat hyvin seistäkin?” Tällöin rouva olisi mahdollisesti tuntenut tuskansa tulleen kuulluksi, josta keskustelua olisi ollut helpompi jatkaa sovittelevaan sävyyn. Toinen vaihtoehto olisi ollut alkaa raivota takaisin – yllättävän yleinen reaktio, kun kuulee jonkun kritisoivan tekemisiäsi.
Tästä siis erinomainen kirjasuositus kaikille, jotka haluavat sukeltaa syvemmälle empaattisen ja rakentavan vuorovaikutuksen maailmaan ja aloittaa matkansa kohti unelmien kollegan titteliä.
Ihanaa ja aurinkoista viikkoa!
